Girls Just Wanna Have Fun in Jyväskylä

Alla GJWHF:n arvostelu osana Voittamattomat triptyykkiä Jyväskylän kaupunginteatterissa. GJWHF:sta nähtiin Jyväskylässä pienoisnäytelmäversio ja tulevaisuudessa Jussi Moila kaavailee sen laajentamista koko illan näytelmäksi.

“TOTUUKSIA JA TUNTEIDEN KIINNEKOHTIA

Kuljin kävelykadulla tiistaina ja vastaani tuli sekoileva mies, jonka kielenkäyttö, tunnetila, asenne ja käytös muita ihmisiä kohtaan olivat
juuri sitä, mitä Rose (Piian Mannisenmäki) nosti esiin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle torstain Voittamattomat-esityksen ensi-illassa. Ainoa ero oli, että Rosella oli tällä kertaa mukanaan ase.

Jussi Moilan kirjoittama Girls just wanna have fun on käsiohjelman mukaan kärjistetty kuvaus nykyajasta. Kärki on kuitenkin varsin lähellä todellisuutta. Näytelmän henkilöt ovat kuin meidän aikamme nettimarionetit, joita Twitter ja Facebook liikuttavat monta tuntia päivässä.

Siirtyminen kasvoikkain keskustelusta kasvottomaan näyttöpäätteeseen on häivyttänyt ihmisistä kyvyn tuntea pyhyyttä, jolla elämää ja ihmisarvoa voi suojella. Anonyymius vapauttaa kaikesta vastuusta ja näyttää todella syrjäyttävän jopa lain. Vuorovaikutuksen keskiössä on nyt kone, ei sydän.

Girls just wanna have fun on täyteläinen, monia viittauksia ja teemallisia säikeitä sisältävä runsas vyyhti. Tragikomiikan keinoilla vältytään raskaudelta. Näyttelijöiden ilmaisua värittää huikea intensiivisyys, joskin energiaa alkaa olla paikoitellen jo liikaakin pienen näyttämön tarpeisiin.

Sakari Hokkasen kirjoittama ja ohjaama monologi Ternimaitokeisari alkaa hyytävästi: vainaja astuu haudastaan kommentoimaan elämää ja jakamaan viisautta, jonka oivaltaminen vasta kuolemisen hetkellä olisi meidänkin kohdallamme sääli. Hannu Lintukoski on elämänsä roolissa. Mikä vaivattomuus, läsnäolo, lujuus ja selkeys esittämistä hehkuttavatkaan.

Komiikkaa taitavasti hyödyntävä esitys hyväksikäyttää myös Lintukosken fyysisiä ominaisuuksia, ei kuitenkaan vieden huomiota sanottavalta. Interaktiivisuuskaan ei ryöstäydy käsistä, vaikka seinä yleisön ja katsojan väliltä määrätietoisesti puretaankin.

Juhana von Baghin kirjoittamassa ja ohjaamassa Ankkalinna-kollaasissa Tyhjyys on kyse mielentilasta, sen muutoksista, tunteesta ja sen kestävyydestä. Näytelmä muuttuu vähitellen sanattomaksi mutta alkaa samalla puhua enemmän mm. dialogia käyvän videokuvan kanssa. Absurdiin teatteriin luotu yhteys on kiehtova ja vangitseva. Näin omintakeinen esitys on harvinaista herkkua kaupunkien teattereissa.

Voittamattomat-esitys tuo mieleen pienen näyttämön kultaiset menneet päivät. Uunituoreet teatterialan ammattilaiset ovat esitysten takana. Heissä on rohkeutta olla kosiskelematta yleisöä, heitä innostavat taiteelliset tavoitteet. Ja kas, taiteellisesti rohkeat ratkaisut synnyttävät esityksen, joka tarjoaa katsojallekin koko rahan edestä koettavaa – ja enemmänkin.”

(Jorma Pollari, Keskisuomalainen 28.1.2012)