Kriittistä populaarikulttuuria

Sini Pesonen kirjoittaa Teatterikorkeakoulun lopputyössään populaarikulttuurista Teatteri Nirvanan esitysten innoittajana. ”Popkulttuurin käyttäminen esityksissä auttaa minua myös haastamaan perinteistä käsitystä taiteesta korkeakulttuurina, jonain ylevänä, tavoittamattomana”, Pesonen kirjoittaa. Seuraavassa koko artikkeli:

POPULAARIKULTTUURISTA

Olen varttunut katsomalla musiikkitelevisiota, käynyt festareilla ja keikoilla, leikkinyt lapsena barbeilla ja pelannut Nintendoa. Kannan populaarikulttuurin kuvastoa mukanani ja se näkyy jokaisesta työstäni.

Etydiohjaukseni Teatterikorkeakouluun oli nimeltään Like a Virgin. Esityksen nimi viittaa Madonnan Like a Virgin kappaleeseen, jossa hän tanssii morsiuspuvussa leijonanaamarimiehen kanssa Venetsiassa ja huokailee. Silja Kejosen kirjoittamassa tekstissä päähenkilö Aurora on Madonna fani. Madonna viittaa äitiin ja äitiyteen, joka Auroralta puuttuu, hänen äitinsä ollessa yksinhuoltaja, alkoholisti ja teillä tietämättömillä. Tavallaan tämä viittaa siihen, että popkulttuuri on ottanut roolin, joka ennen kuului ydinperheen vanhemmalle. Esityksessä käytettiin kohtausten välillä Madonnan musiikkia, pääosin vanhempaa tuotantoa 80-luvulta 90-luvulle. Kaikki kohtausten vaihdot tehtiin Madonnan musiikin kautta.

Samaa ideaa käytin uudelleen Puputytössä. Siinä Madonnan musiikki soi näytösten väliin rakennetuissa muotiesityksissä. Catwalkilla käveli malleja, joiden ruumis oli romahtamaisillaan. He yrittivät poseerata ja kantaa ruumistaan catwalkille kuuluvalla tavalla, mutta kouristukset ja romahdukset estivät tämän.

Kandinohjaukseni Nevermind päättyi teinipunkkeikkaan, jossa näyttelijät lauloivat Jussi Moilan sanoittamia ja työryhmän säveltämiä biisejä. Esikuvana olivat Nirvanan anarkistiset keikat ja Holen feministipunkkapina. Biisit syntyivät improvisaation kautta. Kuuntelimme yhdessä esikuviemme biisejä ja sen pohjalta ja vaikutuksesta näyttelijät ja muusikot improsivat ja kokosivat biisit. Tärkeää keikkaosiossa oli ennen kaikkea suhde yleisöön ja asenne, jota haimme Nirvanan keikkataltioinneilta. Ei mielistelyä, ei auktoriteetteja vaan välinpitämätöntä, räjähtävää ja hullua energiaa. Haimme vapauttavaa kokemusta, irtipääsyä näytelmän maailmasta ja ikään kuin uutta alkua. Se on varmasti keskenkasvuista, mutta siitä Nevermindissa oli kyse: nuoruudesta ja siirtymäriitistä. Länsimaisilta perinteen ohjaama aikuistumisriitti puuttuu ja ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi moni nykyihminen tuntuu jäävän koko elämäkseen teinin tasolle. Vauvoista vaariin ihmiset puetaan teinivaatteisiin ja pidetään kiinni popkulttuurin ulkoisissa merkeissä. Siinä on jotain raakaa ja suloista, kipeää ja satuttavaa, paljasta ja peittävää ja minulle henkilökohtaista yhtä aikaa. Keikoilla parhaimmillaan tunnen olevani yhtä niin toisten katsojien kuin esiintyjienkin kanssa. Sama mahdollisuus voisi olla myös teatterissa. Tästä puhuimme ja tätä yhteistä tilaa haimme myös Nevermindin keikkaosuuteen.

Nevermindin viimeinen esitys festivaalikeikalla Belgradissa oli siinä suhteessa onnistunut, että silloin kaikki katsojat siirtyivät penkeiltään ”näyttämölle” ja tulivat näin yhteiseen tilaan. Katsojan ja esiintyjän välistä rajaa saatiin näin edes vähän purettua. Saavutimme viimein Nirvanan hengen kun saimme katsojat näyttämölle riehumaan ryhmän kanssa. Jostain syystä tämä ei Teatterikorkeakoululla onnistunut. Yllättäen itäeurooppalainen yleisö oli valmiimpi tähän rajanylitykseen. Kaikki eivät tosin siitä pitäneet vaan esim. nuoret romanialaiset katsojat kokivat punkin ja biletyksen taiteen kontekstissa moraalittomana.

Meganin tarinassa käytin populaarikulttuuriviitteitä useammassakin kohdassa. Ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa, Meganin hautajaisissa, pitkien puheiden jälkeen Meganin isä Ron halusi esittää Meganin lempikappaleen. Kappaleeksi valitsin Britney Spearsin hitin: “…Baby One More Time”. Biisin sanat saivat uuden merkityksen Ronin (Jarmo Perälän) hakiessa niitä vaivalloisesti liikutuksen ja tyttären menetyksen tuottaman tuskan musertamana. Lopullisessa kohtauksessa Britneyn kappaletta laulettiin kuin virttä. Alhainen oli muutettu pyhäksi. Esityksessä soi uusi virsi aikana jolloin populaarikulttuurin tähdet ovat ottaneet jumalten aseman, heitä palvotaan kuin pyhiä olentoja, he ovat ylivertaisia muihin kuolevaisiin nähden ja saavat erityisoikeuksia. He elävät kartanoissa, kaukana kansasta, kuin antiikin jumalat. Uudet virret ihmiset osaavat, ne ovat jaettuja, toisin kuin perinteiset virret.

Ehkä oma kieleni syntyy myös popkulttuurin kautta. Pyrin esityksissä muuttamaan viihteellistä syvälliseksi ja syvällistä viihteelliseksi. Ehkä se on yksi tapani etsiä omaa naisellista tyyliä Irigarayn hengessä. Uskoisin oman uuden kieleni tavoitteena olevan myös se, että katsoja voisi kyseenalaistaa näitä käsityksiä tärkeästä ja merkityksettömästä, syvällisestä ja pinnallisesta.

Popkulttuurin käyttäminen esityksissä auttaa minua myös haastamaan perinteistä käsitystä taiteesta korkeakulttuurina, jonain ylevänä, tavoittamattomana. Tässä mielessä se on keino myös avata mieskeskeistä nerotaiteilijainstituutiota alakulmasta ja vallata taidetta takaisin tavallisille ihmisille. Samalla pyrin teoksillani valtaamaan taidetta naisille ja muille vähemmistöille itseymmärryksen välineeksi. Uskoisin, että se mikä on töissäni poliittista, tulee ilmi juuri näiden pyrkimysten kautta.